sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Armollisuus

En aina oikein osaa olla itselleni armollinen.


Olen auttavainen ihminen, kuten olette ehkä huomanneet. Silti turhan usein koen olevani riittämätön. Ei tästä kauaa ole kun soitimme Tupon kanssa ambulanssin ystävättärelle, joka sai anafylaktisen sokin. Luojan kiitos olimme paikalla ja se, että tiesin naisen olevan oliiveille superallerginen. Tällä kertaa reaktion aiheutti kioskilta ostettu juoma, jossa oli ainakin appelsiinia, chiliä ja inkivääriä. Likka vietiin ambulanssilla saamaan lisähoitoa ja hän viestitti kiitellen kotiin päästyään.

Keskiviikkona olin auttamassa Rouvaa ja vähän myös Mammaa. Jostain syystä osaan olla luonnollisesti apuna liikunta-, näkö- ja kuulorajoitteisille. Tästä tulee mieleen Liskonainen, joka aikoinaan kehui tyyliäni. 💓

Tänään oltiin TheBaarin terassilla, kun huomasin kadulla makaavan miehen. Komensin Tupon tarkastamaan tilannetta. Ambulanssi tuli ja vei miehen. Miehen mukana ollut nainen oli hetki sitten laittanut kiitosviestin facebook'iin TheBaarin postilaatikkoon. Kiitin kiitoksista ja kysyin miehen vointia.

Tunti sitten soitti erään ystävättären äiti ja kyseli tyttärestään. Äiti asuu kaukana pohjoisessa ja tytär oli soittanut sekavassa mielentilassa. Soitin tyttärelle ja sitten takaisin äidilleen. Soitan kohta ja varmistan, että tyttö on päässyt kotiin ja kaikki on ookoo. (Ei enää vastannut, hitto soikoon!) EDIT. Viestitti aamulla, että on kotona ja kaikki hyvin.

Äiti on jossain hoitokokeilussa. Soitti tänään ja oli mielestäni yltiöpäisen tekopirteä. HITTO. Se yksi naapuritar, joka on minun mielestäni mennyt liikaa äidin "iholle", on puhunut kotihoidolle omiaan ja nyt äiti oli joutunut muistisairaiden suljetulle osostolle. Olen lähtökuopissa, että jos pitää lähteä apuun.

Eilen yksi nainen, jota en ole nähnyt aikoihin, haukkui karaokevetäjän ja TheBaarin uuden omistajan, mutta samalla kehui minua. Ja tänään yksi bingoasiakas tarjosi tuopin ja kehui minua. Miksi noita positiivisia kommentteja on niin vaikea ottaa tosissaan ja hyväksyä ne tosiksi?

Armollisuus... Tiedän olevani muut huomioonottava ja joskus jopa mukava, mutta silti tuntuu, että näen itsessäni vain laiskuuden, aikaansaamattomuuden ja riittämättömyyden. Pidän lupaukseni muille, mutta en vissiin itselleni. Se harmittaa.

Jos ja kun minulta pyydetään apua ja autan aina kun vaan voin, niin miksi en koe sitä riittäväksi?

Tuossapa pulma.


PS. Jo nyt alan olla niiiiin täynnä jalkapallon MM-kisoja!!! 😒

2 kommenttia:

  1. Itse on itsensä pahin tuomari. Ainakin täällä päässä ja näköjään sielläkin. Tosin on myös niitä ikäviä ihmisiä, jotka näkevät muissa kaikki maailman viat, mutta itse ovat täydellisiä.

    Oletko koskaan nähnyt sitä lyhytelokuvaa "Ainako mun pitää kaikki hoitaa?". Vanha herra virnuilee noilla sanoilla minulle aina, kun otan martyyri-ilmeeni esille ;)'

    HYVÄ SINÄ!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      En ole nähnyt tuota, harmi. Joo, kyllä sitä osaa itseään tuomaroida. Välillä syystä, mutta aika usein syyttä. Huomenna pitäisi olla balanssi kun käyn omilla asioilla samalla kun Mamman...

      Poista

Kiitos kommentistasi!