maanantai 16. helmikuuta 2015

Adoptoitu-Stansta

Vähän 'syvällisempää' tällä kertaa...


Pitkäaikaiset lukijat ehkä muistavat, että Stansta on adoptoitu. Televisiossa alkanut sarja antoi potkua tehdä jotain pitkään suunniteltua.


Minut on adoptoitu 60-luvun lopulla. Pääsin hyvään perheeseen ainoaksi lapseksi. Minulle kerrottiin jo alle kouluikäisenä adoptiosta ja opin suht helposti elämään asian kanssa. Olin toki erilainen sillä siihen aikaan en tuntenut ketään toista saman kohtalon kokenutta.


Löysin teini-ikäisenä kirjeenvaihdon, jota oli adoptiota ennen käyty. 


Olin vähän vaille kahdeksantoista vuotias kun tapasin ensimmäisen kerran biologisen äitini. Hän oli saanut minut 18-vuotiaana. Samalla sain pikkusiskon sekä -veljen, joihin olen edelleen yhteydessä.


Ehdin tavata puoli vuotta myöhemmin äidinäitini sekä äidin veljen (Tupon kaima), jotka molemmat menehtyivät syöpään. Äidin sisko on hengissä. Juteltiin pitkään puhelimessa jouluaattona. Sovimme, että vien Poikani käymään tapaamassa häntä ensi kesänä.


Äiti on...antaas olla. Espanjassa kuitenkin.


Sain aikanaan selville biologisen isäni yhteystiedot ja soitin hänelle hänen 60-vuotispäivänä. Olin itse silloin kolmekymppinen. Soittoa seurasi kaksi tapaamista eikä niistä sen enempää.


Paitsi se, että kun istuin hänen rekan kyydissä, niin hän kertoi, että minulla on sisaruksia. Kertoi, että Ruotsissa on sisko ja veli. Ja kertoi Suomessa olevan siskon nimen ja vaati, etten ota yhteyttä.


Nyt siitä vaatimuksesta on 17-18 vuotta aikaa. Kokeilin Fonectaa ja löysin numeron.


Viime torstaina sitten otin ja soitin numeroon. Vastasi! Jännitti!


Kerroin faktat. Että isämme nimi on 'se ja se', että hänellä on kaksi veljeä, joilla on sama alkukirjain. Että hän on kotoisin 'sieltä' ja että näytti aikoinaan sisareni asuinpaikan nimen kera. Kaikki piti paikkansa.


Kerroin toki itsestänikin. Sain kuulla, että isämme on kuollut kymmenen vuotta sitten. (Ehdinpäs tavata!) Samalla sain kuulla, että minulla on yksi veli lisää! Isosisko ja isoveli!


Ymmärrän toki millainen shokki puheluni oli. Sanoin, että "ota aikaa, sulattele ja soittele sitten jos siltä tuntuu". Itse haluaisin toki tavata joskus. Välimatkaa on suurinpiirtein sata kilometriä eli ei mikään mahdottomuus.


Ehkä minä vielä joskus tapaan kaikki. Toivottavasti!

Poikani on kysellyt juuriaan lapsenlapsen syntymän jälkeen. Ehkäpä ensi kesänä hän pääsee tapaamaan muutaman biologisen sukulaisen. 

Tapaamisia odotellessa!


PS. Otan vastaan kysymyksiä ja vastaan jos kykenen. :) 

9 kommenttia:

  1. Olet ollut onnekas. Hyvä adoptiokoti ja löytynyt yhteys biologisiin sukulaisiin. Verisukulaisuus ei mitenkään takaa yhteenkuuluvuutta ja yhteydenpitoa jos yhteistä historiaa ei ole. Toivottavasti saatte järjestettyä jossakin vaiheessa sisarustapaamisen ja saat poikasikin mukaan. Se on monella tavalla tärkeää, vaikka ei johtaisikaan mihinkään jatkossa.

    Hassun hauska tuo pallo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen, Marjatta, samaa mieltä, että olen ollut onnekas saadessani hyvät vanhemmat ja turvallisen lapsuuden! Adoptiovanhempani ovat äiti ja isä minulle.
      Verisukulaisuus ei todellakaan ole tae yhteenkuuluvuudesta; pikkuveljen kanssa sitä on, pikkusiskon kanssa ei niinkään.Saas nähdä miten käy (jos käy) vanhempien sisarusteni kanssa...
      OranssiPalloa on hauska kuvailla! :)

      Poista
  2. Olipas äidilläsi ollut "vanha" poikaystävä, tai mikä biologinen isäsi sitten on ollutkaan hänelle.

    Itse vuosikausia lapsettomuudesta kärsineenä toivoisin, että useampi "uskaltaisi" saada lapsen ja antaisi lapsen adoptoitavaksi. On niin paljon lasta toivovia rakastavia vanhempia. Adoptiolapsista on pulaa, vaikka aina toitotetaan, kuinka maailmassa on paljon lapsia vailla kotia. Jostain syystä nämä kaksi asiaa eivät kohtaa, vaan adoptoimisesta on tehty kohtuuttoman vaikeaa. :( Suomessa tehdään joka vuosi 10 000 aborttia ja se on ihan käsittämättömän monta potentiaalista lasta. Millaisia ihmisiä sieltä jääkään syntymättä... =(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, ei hän ollut "poikaystävä" vaan naimisissa oleva mies. En viitsi kertoa siitä tarkemmin kun ei äitikään oli siitä koskaan minulle kovin tarkasti kertonut. Vain vähän ja loput päättelin...
      Ymmärrän kantasi abortteihin. Pääasiassa hyväksyn ne itse varsinkin silloin kun kyse on terveydestä tai olosuhteiden mahdottomuudesta. Ymmärrän pointtisi adoptioon. Homma on tehty niin hankalaksi kun kaikki taustat sun muut syynätään niin umpiperusteellisesti. Eihan raskaana olevan äidin (pariskunnan) taustojakaan kaivella. On käsittääkseni todella harvinaista onnistua saamaan suomalaista lasta adoptoitua.
      ONNEKSI äitini ei tiennyt abortista! Minua ei olisi...

      Poista
    2. Hui kamala sentään! =( Tänä päivänä varmasti kaikki tietävät abortista ja tuntuu ettei se ole mitenkään "suuri juttu".

      Kun sitten viimein kaikkien vuosien jälkeen tulin hoitojen avulla raskaaksi ja se todettiin ekassa ultrassa tuulimunaksi, niin jouduin kaavintaan. Sain kotiutuksessa samat paperit, kuin ne joille oli tehty abortti. Se tuntui aivan karmealta.

      Oli kyllä itsekästä isältäsi vaatia, ettet ole yhteydessä sisaruksiisi. :(

      Poista
    3. En ole ihan varma oliko kyse siitä, ettei äiti tiennyt abortista vai eikö tiennyt ajoissa? Ihan sama, pääasia, ettei sitä tehnyt!
      Minäkin olen kokenut tuulimunaraskauden. Aika karua joutua samalle osastolle keskeyttäjien kanssa! Vielä karumpaa oli maata SYNNYTTÄNEIDEN osastolla vauvan itkujen keskellä kohdunpoistossa!!!
      Isäni ehti olla NELJÄ KERTAA aviossa enkä minä ollut yhdestäkään niistä! Montakohan sisarusta minulla ihan oikeasti onkaan??!!

      Poista

Kiitos kommentistasi!