tiistai 23. kesäkuuta 2020

Jättämisen pelko

Se elää minussa aina. (pitkä postaus)


Sopiiko, että kerron vähän muustakin kuin kokkailusta, virkkaamisesta, Tallinnan reissuista tai kutomisesta? Kiitos.

*     *     *

Synnyin vuonna 1967 Lahdessa. Biologinen isäni, Luojan Kiitos, on jotain kaksitoista vuotta sitten kuulemma edesmennyt. Oli jo silloin ties monettako kertaa naimisissa, mutta ei koskaan biologisen äitini kanssa. Neljä kertaa kuulemma ehti avioon. Isän puolen sisaruksia taitaa olla paljon..? Biologinen äitini on ehtinyt avioon saman verran, mutta eivät koskaan keskenään. Biologinen äiti asuu Espanjassa ja laittaa synttärionnittelut (hah) messenger-viestillä ja vastaa äitienpäivä- sekä jouluntoivotusviesteihin "kiitos samoin".

Luulin, että se oli vitsi: että isä oli bussikuski ja äiti rahastaja. Että varikkoreissu venyi. Ei ollut vitsi.

Asuin nuoren äitini kanssa seitsemän neliön hellahuoneessa Launeella. Hän kuulemma jätti minut sinne alle yksivuotiaana usein itsekseni. Jossain vaiheessa lastensuojelu tuli ja pelasti minut. En puhunut kuulemma vuoteen. Olin jätetty.

Minut adoptoitiin Rovaniemelle, kun olin parin vuoden vanha. Pelko jättämisestä oli ja pysyi. Laskin öisin alleni melkein kouluikään saakka. Yhtenä yönä olin herännyt ja juossut keittiöön ihan paniikissa. Adoptioisäni juoksi yhtä paniikissa perässä, koska muisti, että siellä oli ikkuna auki. Asuimme kolmannessa kerroksessa.

Eräänä toisena aamuna isä oli käynyt ostamassa parvekkeelle kukat ja tarvitsi äitiä pitämään ovia auki. Minäpä heräsin sillä aikaa eikä ketään ollut missään. Paniikki. Jättämisen pelko.

Kai minä jossain vaiheessa aloin häpeämään sitä pelkoa ja herkkyyttäni. Aloin muuttamaan itseäni ja mihin se johti? Kuka minä oikein olen? Miksi minut aina jätetään ellen ehdi itse ensin?

Nyt, kun olemme olleet Tupon kanssa yhdessä yli yhdeksän vuotta, enemmän kuin olen koskaan ennen ollut kenenkään kanssa, niin pelkään edelleen. Mies tietää, että AINA PITÄÄ jättää lappu, jos lähtee jonnekin silloin, kun nukun. Pari kertaa on unohtunut ja paniikki on välittömästi läsnä. Se jättämisen pelko.


*     *     *

Kirjoitin tuon aamulla, kun oli vieläkin paha mieli eilisestä. On vähän edelleenkin. On asiota, joita minun on edelleen vaikea käsitellä ja tuo on yksi niistä. Onneksi on mm. Mamma (puhuttiin juuri 45 min. puhelimessa) ja Liskis, joille voin soittaa mihin aikaan vain apua saadakseni, KIITOS!!! 💕💕

*     *     *

Tulin siis eilen Omaan Kotiin. TAAS oli vaikea lähteä tänään ulos, vaikka aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Iltapäivällä kuitenkin terästäydyin. Hain kaupasta evästä ja menin lähimpään puistoon.


Viestitin yhdelle ystävätär M:lle, joka tuli kutsuttuna pian seurakseni. 💓

Oli mukava jutella. 💕

Ja oli kyllä lämmin! Onneksi en ollut kauempaa, sillä vitivalkoiset etureiteni imivät aurinkoa.

Kuinka ihanaa olikaan, että ystävätär M. ehdotti antavansa minulle savustettua lohifileetä!

Söin sitä Omassa Kotona jo leivän päällä, nam.

Tuppokin viestitteli...


Jos joskus on vaikeaa
ja mieltä oikein ahdistaa,
niin ajatuksista kirjoittaminen
saattaa sun oloasi parantaa.

Mieleni tekisi kertoa vaikka mistä.
Ajatuksista vaikkapa eilisistä.
Ei se välttämättä mieltäni helpota,
mutta ei se estä minua yrittämästä?

Jos jaksoit sä lukea tämän taas,
se mieltäni helpottaa tietää.
Jos vielä jaksasit kommentoidakin,
niin mielipiteesi koitan "sietää"..


😌

Kiitos, kun poikkesit!

15 kommenttia:

  1. Eipä tainnut olla helppo sinunkaan lapsuutesi. Minäkin jouduin lapsena kasvattamaan kovan ulkokuoren selvitäkseni, mutta se johti vaikeaan masennukseen aikuisiällä. Pari vuotta tiiviisti terapiaa auttoi kuitenkin pääsemään irti lapsuuden ikävyyksistä ja nykyään pärjään pelkillä masennuslääkkeillä. Mutta hei, me ollaan voittajia, ollaan selvitty näinkin pitkälle ja selvitään eteenpäinkin =D

    VastaaPoista
  2. Ikävältä tuntuu sinun puolesta ja etenkin, kun kokemukset vaikuttaa edelleen. Asioita ei pysty täysin ees ymmärtämään, kun ei oo ite kokenu samaa, sen olen elämässä ite kokenu näin.
    onneksi sinulla on turvallisia ihmissuhteita ympärillä useampia, niin huolia voi aina jakaa, koska se helpottaa aina. Joskus asioita on vaan saatava puhua uudelleen ja uudelleen.
    meidän pihalle on jostain ilmestyny oranssi pallo ;D Otan siitä joskus kuvan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ymmärryksestäsi Sartsa! <3
      Sain yöllä hyvää jutteluseuraa - ja lisää lohta!
      Aaa, odotan kuvaa!!!

      Poista
  3. Voi Stansta!
    Super Isot,HALAUKSET..ensinnä.❤🧡❤🧡❤🧡🧡🧡🧡🧡🧡
    Tiiätkö,mua alko itkettää..olenkin sellainen itkuiikka ,että jos luen vähänkin surullista..kasvoni pettää rokotiilikyyneleet.
    Olet kokenut ..juuri ne asiat ..mitkä eniten järkyttää...joita "me lapset ei ois ikinä tarvinu kokea",koska ensimmäinen ikävuotena kokemaansa ..jättää ikuiset arvet,sieluun ,sydämmeen.Halaus!! nim,yksin sänkyyn jätetty,,/asuin ensimmäisen ikävuoteni,pahamaineisessa lastenkodissa??
    ..hiukan selkäpiitä kiiri kylmä viiru,kun luin,Linja-autokuljettaja ja rahastaja....täällä yksi avopari samoissa ammateissa tavannu.....(omat muistot mieleen..)
    Stansta,jos joku niin Sinä olet selvinnyt selvinnyt vaikka mistä..,olet vahva,Sinussa on jotain rautaista päättäväisyyttä (itselläni puuttuu), Sinun selviytymis tarinasi on "hatun noston ja kumarruksn asia"!!!
    Tiedätkö,minussa asuu myös pelko..luottamisen pelko?:(
    Olen puolestasi iloinen ,Että Sinulla on hyvä "kasvatus-äiti".
    (kirjoitan sähköpostia)
    Otan osaa näin kirjoittamalla suureen "pelkoosi"
    Lämpoisin Halauksin Liisa

    Sinulle toivotan lempeää päivää,kauniita hetkiä.

    Olet blogi-ystäväni.tärkeä!!������������Arvokas,ja niin monelle hyvin rakas!!

    jk.Puhuminen ja kirjoittaminem ..helpottaa hiukan:=)

    VastaaPoista
  4. Täällä on nyt kyyneleet herkässä ja tällaisia lukiessa niitä ei pysty pidättelemään.. Oli niin surullista lukea miten olet elämäntiesi joutunut aloittamaan. Tuollaista ei pitäisi kenenkään lapsen joutua kokemaan! Halauksia sinulle!!♥

    VastaaPoista
  5. "Kenen luvalla sä kerrot mun asioitani?"

    Tulipa mieleeni kommentti Muurilta joskus tammikuussa 2009.

    Me selvitään yhdessä rakkaani <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niin muistan tuon kommenttisi, Liskis, AINA! <3
      Selvitään!

      Poista
  6. Voi, kuinka koskettava tarinasi on. Onneksi sait hyvät vanhemmat Rovaniemeltä.
    Toivotan sinulle kaikessa ja aina parasta mahdollista. Sinä olet onneksi saanut hyvääkin, koska muuten et voisi olla noin ihanan auttavainen ja aidon rehellinen, kuten olet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos todella paljon! Rovaniemi oli enemmän pelastus, uskon niin, kuin ahdistus.
      PS. Olisiko liikaa, jos pyytäisin keksimään jonkun nimimerkin, "unknown"? ;)

      Poista
  7. Minulle tuli melkeinpä syyllinen olo lukiessani kokemaasi vääryyttä. Syyllysyys tuli siitä, että asun nykyisin syntymäkaupungissasi. Kyllä nuo kaikki lapsena koetut ja eletyt asiat ovat meissä läsnä aina.
    Marita Lahdesta

    VastaaPoista
  8. Miten kukaan äiti (tai isäkään) voi jättää noin pientä lasta yksin kotiin??? Kyllähän tuollaisesta jää traumoja. Olin vihainen miehelleni, kun hän kävi joskus hakemassa juosten paketin puolen kilometrin päästä, kun esikoinen oli ehkä 3 v ja hän jäi sohvalle katsomaan Pikku Kakkosta. Sanoi että siinä ei mennyt montaa minuuttia ja poika ei edes tajunnut että isä oli hetken poissa.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!