maanantai 11. lokakuuta 2021

Kaksi lapsuuteni kirjaa

Pikku-Mikko ketunpoika.

En ole koskaan kirjoittanut blogiini kirja-arvostelua, eikä tämäkään ole varsinaisesti sellainen. Johanna oli kirjoittanut eilen Oma maa mansikka -blogissaan ketuista ja siitähän tämä ajatus lähti. Minulla on kaksi kirjaa lapsuudesta tallessa ja tämä on niistä toinen.

Astrid Bergman'in Pikku-Mikko ketunpoika on julkaistu 1954 (Otava) ja minä olen saanut kirjan vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi vuonna 1970.

Kirja on kirjoitettu mukavasti, mutta muistan kuvien kiinnostaneen tekstejä enemmän.

"Metsässä ison kiven alla asuvat Pikku-Mikko ketunpoika ja sen sisarukset. Tässä ne kurkistelevat pesästään eräänä aurinkoisena aamuvarhaisena. Mikko on niistä se, jolla on oksa suoraan kuononsa edessä."

Äiti tuo aamiaiseksi kanapaistia. "Syntyy hirmuinen tappelu, sillä kaikki haluavat parhaat ja isoimmat palat. Kylläpä sisarukset voivat olla ilkeitä! Mikko on pienin, ja siksi se työnnetään kylmästi syrjään. Tästä Mikko tottavieköön kertoo äidille!"

Huomatkaa, että kännykällä kirjan mustavalkoisista kuvista ottamani kuvat ovat järjestyksessä oikein, mutta silti sieltä täältä napsittuja. Alla on ylemmän kuvan teksti.

Näkyypä tuo tässä huonosti, pahoittelen. Läppärillä kuva on aika tarkka. Paraneeko klikkaamalla kuva suuremmaksi? (Kyllä!)

Tuossa Mikko "hiipii" tiehensä äidin nukkuessa. Minusta askelluksesta on hiipiminen kaukana. 😄

Reissullaan Mikko törmään siiliin, jonka piikit ovat terävät. Metsäkauriin piikit ovat päässä. Vedessä ui kaksi saukkoa.

"Mutta ei kai uiminen sentään ole vain saukkojen yksinoikeus?"

"Yks kaks kolme - hyppäys vain suoraan järveen! Mutta entäpä jos Mikko ei osaisikaan uida?". Osaa kyllä, mutta ei yhtä hyvin kuin saukot.

Tiellä Mikko näkee auton. "Voi, varmaan se on hirviö, joka syö ketunpoikia!". 

Autossa matkustavat ihmiset menevät silittämään Mikkoa, mutta se säikähtää ja puraisee poikaa sormeen. Tästä kuvasta minulle tuli aina paha mieli. Kun ei Mikko tarkoittanut satuttaa. 😢

Mikko päätyy myös kanalaan, jossa hämmästelee kanojen käytöstä. "Kummallista! Minähän vain halusin syödä teidät suuhuni!".

Matkallaan Mikko tapaa siilin, metsäkauriin, saukkojen ja kanojen lisäksi äreän mäyrävaarin, koiran, korpin, jäniksen ja pöllön. Niistäkin on kirjassa hienot kuvat. Lopulta Mikko huomaa tutun sammaleisen kiven ja löytää takaisin kotiin. "Pikku-Mikko on riemuissaan ja äiti on riemuissaan ja kaikki sisarukset ovat riemuissaan!", mutta miksi Mikon isää ei mainita kirjassa kertaakaan? 😯

Se toinen kirja on Tove Jansson'in Kuka lohduttaisi nyytiä? (WSOY, 1960). Minä olen saanut kirjan vuonna 1973. 


Minulle luettiin paljon ja luin paljon itsekin, koska opin sen taidon jo 4-vuotiaana. Meillä taidettiin lainata suurin osa kirjoista kirjastosta, koska en muista koskaan omistaneeni itse montaa. Anni Swan'in vanhoja tyttökirjoja minulla oli. Luin ne kaikki, mutta parhaiten muistan kirjan Iris rukka.

Pitääkö olla näin pedantti? Olen napsutellut sitaattien perään pisteitä ja melkein yhtä monta kertaa deletoinut ne pois. Nyt ne saavat jäädä noin, kuten ovat. Minä siirryn kutomaan sukkaa.

Onko sinulla tallessa lapsena saatuja kirjoja?

18 kommenttia:

  1. Hui, Mikon tarinahan on melkein vähän pelottava. Ainakin kovin pienelle lukijalle. Ajatella jos kettu tulee ja puree sormesta. Mä olen kyllä aina opettanut lapsille, että ihminen on vastuussa enemmän näissä suhteissa eläimiin: ei pidä taputella jos ei tiedä kiltiksi ja kesyksi.

    Kirja on hieno. Onko Bergman ottanut myös kuvat? Yritin kannesta tiirailla, olisiko kirjailija ja kuvittaja erikseen, mutta ei ollut kuin hänen nimensä.

    Ja enpäs ole koskaan ajatellut. Mulla ei ole täällä yhtään kirjaa lapsuuden ajoilta. Ja nyt en ole varma, että oliko minulla kovin monta omaa kirjaa. Olen kolmas lapsi ja ne kirjatkin ovat sitten olleet perittyjä. Kirjastossa ja kirjastoautolla käytiin paljon. Olen kyllä ostanut lastenkirjoja hyvän kokoelman, joten niitä löytyy :)

    Ihanat kuvat! Tällä oli mukava aloittaa päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tuo tarina ole oikeastaan pelottava missään kohtaa. Tuon puremisen ymmärsin jo lapsena niin, ettei vierasta (ja varsinkaan villi-)eläintä sovi mennä noin vain silittelemään.
      Kirjassa ei mainita erikseen kuvien ottajaa. Lukee vain "copyright Astrid Bergman, Stockholm". Löysin samanlaisen myynnissä olevan kirjan huuto-piste-net'istä ja siinäkin mainitaan vain tekijä. Myynti-ilmoitus on kirjakaupan, joten siinä oli melkoisen tarkat tiedot. Näillä tiedoilla olettaisin Bergmanin kuvanneen itse.
      Voin kuvitella, että sinä olet ostanut lapsillesi paljon kirjoja silloin, kun he olivat pieniä. Suomeksi vai englanniksi? Onko niissä joku jotenkin erityinen? Ja onko sellainen tallella?

      Poista
    2. Varmaan sitten Bergman on tehnyt koko kirjan. Onpa hieno.

      Mä ostan edelleen lasten kirjoja(kin). Meidän kirppareilta löytyy ihan uusiakin kirjoja. Luulen, että lahjaksi on tullut samanlaisia tai sitten muuten vain ei ole miellyttänyt. Mussa on vähän bibliofiilin vikaa ja varsinkaan kauniisti kuvitettua lasten kirjaa en voi vastustaa.

      Luin lapsille suomeksi. Myöhemmin on vähän kaduttanut, sillä sanavarasto olisi varmasti kehittynyt sekä minulla että lapsilla jos olisin lukenut myös englanniksi. Kirjat ovat tallessa ja nyt mietin, että lukeeko suomalaisia kirjoja kukaan enää koskaan.

      Poista
  2. Voi että näitä lapsuuden kirjoja. <3 Tulee jotenkin niin elävästi mieleen ne tunteet, joita kirjat ja niiden tapahtumat ovat lapsuudessa herättäneet.

    Mullakin oli yksi kettukirja, mutta en muista sen nimeä. En ole varma, oisko se vielä tallella, kun muuttojen yhteydessä on tullut karsittua näitä "vähemmän tärkeitä" (prkl) tavaroita. Mutta yksi satukirja mulla taitaa ainakin olla, olikohan se Hanhiemon satukirja nimeltään. Pitäisi etsiä sekin jostain ja fiilistellä!

    Ihanaa viikkoa, Stansta! Ja ihana omppuherkku tuolla edellisessä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin tulee mieleen kirjoista syntyneet tunteet ja mielikuvat!♥ Kuvittelen vieläkin muistavani miltä pieni talo siellä preerian laidalla mielessäni näytti samoin kuin Narnia.
      Hanhiemon satuaarre? Hanhiemon satuja? (Koitin käydä katsomassa goglessa, hih) Taisi olla meilläkin joskus lainassa. Jos sinulla on tallessa kirjoja, niin ovatko ne edelleen Savonlinnassa?
      Kiitos Satu! Ja samoin! Ihan kauhea syysmyrsky just nyt!!!
      (Olen kerrankin syönyt melkein kokonaan sen piirakan - ja varmaan ennen nukkumaan menoa loput..)

      Poista
  3. Upeat ihanat kuvat joihin on helppo pujahtaa mukaan, eläytyä ja antaa mielikuvituksen viedä. Paha mieli tulee itkevästä kuvasta ja hyvä mieli ketun ilmeistä ♥️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itkevä poika muistutti lapsuuden aikaista parasta kaveria, naapurin poika Ristoa. Lisäsi tuskaani. Kettukuvat ovat pääasiassa hienoja. Olisiko pitänyt ottaa kuvat niistä muistakin kirjan eläimistä? Ehkäpä teen sen jonain päivänä. :)
      Sadepäivää!

      Poista
  4. Voi ihanuus ,kun olet säästänyt kirjat muistoiksi.
    Oikeen hyppäsin ketun tarinan. Kiitos päivän satutuokiosta.
    Lapsuus kirjat ovat ihania.
    Itselläni tuolla hyllyssä pilkistää aina minulle tärkeät lapsuus kirjat: Hanhiemon satuaarre kirja,Kolme janoista karitsaa ja Vaahteranmäen Eemeli kirja. Niitä en hukkaa koskaan.
    Mukavaa tiistai päivää sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Vettä sataa - vielä parempi syy viettää tämäkin päivä kotona... ;)
      Minulla saattaa olla vielä joku muukin kirja lapsuudesta tallella, mutta se selviää (itsellekin) myöhemmin, koska en ole VIELÄKÄÄN siirtynyt makuuhuoneen komerolle saakka.
      Mutta kivaa tiistaita sinullekin!

      Poista
  5. Kettukirjassa on kiva tarina ja ihanat kuvat! Minäkin olen oppinut lukemaan paljon ennen kouluun menoa ja tallessa on vielä monta kirjaa niiltä ajoilta. Lisää kirjoja olen ostanut ja lainannut kirjastosta silloin kun oma poikani oli pieni ja edelleen lapsenlapsilleni, joille myös olen lukenut paljon ja he ovat sitä pyytäneetkin. Jatkan lukemista edelleen iltaisin, mutta nyt siis ihan aikuisten kirjoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjojen lukeminen on rikkaus, josta olen, ikävä kyllä, luopunut käsitöiden myötä. Joitain kirjoja on kiva omistaa ja joissain riittää, että lukee ne kerran.
      Mukavia lukuhetkiä lastenlapsien kanssa!♥

      Poista
  6. Minäkin opin lukemaan alle kouluikäisenä ja olen aina lukenut tosi paljon. Eläinkirjat olivat suosikkeja lapsena sekä Grimmin sadut, joita luin salaa, koska isän mielestä olivat liian pelottavia. Jos teen käsitöitä tai vielä useammin 1000 palan palapelejä, niin kuuntelen äänikirjoja - kaksi kärpästä yhdellä iskulla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole testannut äänikirjoja, kun en oikein osaa käyttää kuulokkeita. Voisin kokeilla?

      Poista
    2. En minäkään yleensä kuulokkeita käytä, annan äänen kuulua kuin radiosta tai telkusta konsanaan.

      Poista
  7. "Onnelin ja Annelin talo" oli ihana. Sain sen synttärilahjaksi. Vaari luki sitä minulle iltaisin. Sitten tietysti kaikki Viisikot ja Anni Swanin ihanuudet. Ne lainattiin kirjastosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole lukenut Viisikoita vaikka kaikki kaverit luki. Luin SOS'it jne. Ja ne Anni Swanit. Ja Polvat.

      Poista
  8. Mulle on kans luettu pienenä ja opin kans lukemaan 4-vuotiaana. Meillä oli jokin Otavan Kultainen Lastenkirja-sarja tai vastaava, jonka satuja äiti aina luki. Muistin vielä pari ulkoa tyttöjen ollessa pieniä, mutta en enää. Niitä voi kyllä olla vielä porukoilla. Myös Vaahteramäen Eemeli ja Pekka Töpöhännät oli mun lemppareita.
    Omille lapsille luin omalla äidinkielelläni ja englanniksi mitä nyt käsiin sai. Lähinnä jotta ajatus pakkoruotsista olis vähän vieraampi ja foneettinen korva kehittyisi paremmin ottamaan vastaan vieraita kieliä. Kummallakin on tosi hyvä kielipää ja myös ruotsi taittuu, en tiedä onko sitten luontaista vai olisiko jotain auttanut sitten se lapsena kuultu kieli.
    Jonnylle, siis tälle pahnanpohjimmaiselle aion lukea vain ruotsiksi. Enkkua kuulee nykysin vielä enemmän kuin 20 vuotta sitten, kiitos somen sun muun.
    Tietty sitten luetaan myös suomeksi jos lapsi niin vaatii. Tytöt ei oikeastaan koskaan vaatineet kun juteltiin kirjojen kuvista ja sisällöstä sitten suomeksi kun oltiin ensin luettu että tarinan idea tuli varmasti selväksi. Niiden mielestä oli vaan kiva kun luin eri kielellä.

    Lukeminen on edelleen mulle tosi tärkeää ja koko ajan on pari kolme kirjaa kesken. Lisäksi kuuntelen aina äänikirjaa kun ajan autoa.

    Ihana tää sun päivitys!
    T:Tiijja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiijja!♥
      Mulla on nippu Pekka Töpöhäntiä, mutta ne ei ole lapsuudesta peräisin. (Kuvaan joskus..)
      En tiennyt, että olet ruotsinkielinen!??

      Poista

Kiitos kommentistasi!