4. luukku, rohkeus

Nyt piti oikein miettiä...

Pääsin avaamaan kalenterin neljännen luukun. Pakko myöntää, että samalla, kun odotan päivän teemaa, niin jännitän löytyykö siihen liittyen itseltäni ajatusta.

Oho, kuvan lataamis...mitä-ne-nyt-on... "choose" ym. -nappulat ovat tänään englanniksi!? Mikäpä se siinä, kun kuitenkin toimivat. Itse nettiyhteys on tänään näemmä hidas ja kiukutteleva.

Tajusin vasta eilen, että kalenterini on alkanut jo marraskuun puolella kahdella luukulla. Mietin illalla mitä niille tekisin. Yksi ajatus oli se, että jos jollekin päivälle osuu niin vaikea aihe, etten pysty osaltani sitä käsittelemään, niin voisin pitää ne aiemmat ns. vaihtoehtoluukkuina. Avattuani ko. luukut tajusin, ettei se onnistu. 😆

29.11. HOOSIANNA. "Tärkeimmät matkat vaativat rohkeutta - ja aasin". Tämän päivän aihe on rohkeus.

30.11. VAPAUS. "Joulu tulee vaikka kodin sijasta laittaisi pitkäkseen". Sivusin jo aihetta edellisen luukun kohdalla.

"Rohkeus ehtii perille

ennen viisautta."

Tuota piti oikein miettiä, mutta käydessäni äsken tupakalla, tuli mieleeni eräs ajatus aiheesta, joka voisi sopia tähän. Aiheesta kirjoittaminen kyllä sinänsä jo vaatii itseltäni rohkeutta, joten sitä tähän suotakoon. 😌

Vaati aikoinaan rohkeutta tehdä päätös alkaa myymään huumeita. Käytin monesti vertausta, että "monille tarjotaan avainta, mutta harva on se, joka sitä avainta osaa käyttää eikä kadota sitä". Tottakai tiesin vaaratekijät ja sen mihin homma todennäköisesti johtaisi, kuten se tekikin. En minä suinpäin hommaan ryhtynyt, vaan asiaa vakavasti harkittuani. Ehkä siksikin oli sitten myöhemmin rohkeutta seisoa tekojensa takana ja ottaa vastuu tekemisistään.

Minulle luotettiin täysin velaksi kaksi kertaa x-määrä. Seuraavalla tapaamisella maksoin toisen pois käteisellä ja kolmannella tapaamisella käytiin jo täysin käteiskauppaa. Osasin hoitaa homman hyvin. Oli rohkeutta astua omilla saappailla aikalailla miesten maailmaan. Mitä varmuuteen tulee, niin aika harvasta asiasta oli silloin varmuutta.Oli luotettava muutamaan ihmiseen ja omaan tekemiseen. Olihan se samalla tyhmänrohkeaa, mutta tehty mikä tehty. Ja seuraukset kärsitty. Se siitä.

Ja sitten muihin aiheisiin. Nenän päälle ilmestyi eilen vuosien tauon jälkeen herpes, perhana. Eihän sitä kukaan näkisi maskin takaa, jos vaikka saisinkin mennä ulos. En saa, mutta näköhaittaa harmillisempaa on se, miltä rakkulat tuntuu. Kihelmöi.

Tupon äidin veli, Tupon kummisetä, menehtyi toissailtana, R.I.P. Kuinka paljon harmittaakaan, kun en voi mennä halaamaan miestäni!!! 😢

Muistanette, kun kerroin Ullasta ja Anna-Liisasta. Jostain kumman syystä satuin eilen törmäämään neljään irrallaan olevaan valokuvaan, joiden olemassaoloa en muistanut ollenkaan. Tässä niistä ensimmäinen:

Saanko esitellä: Anna-Liisa sylissään Ulla sekä Stansta kolme vee sylissään Teppo. Poikanukke, joka jatkoi matkaansa poikien tapaan joskus ja jonnekin. Ei tarkempaa tietoa hänen sijainnistaan. "Suupielet alaspäin", kommentoi Tuppo, kun lähetin hänelle kuvan kuvasta. En tiedä, onko suupielessäni mustikkasoppaa vai mitä. Oikeasti kuvassa istuu vieressäni joku tyttö, jota en muista. Äiti epäili, että kyseessä oli hänen työkaverinsa tytär.

En näemmä halunnut jakaa hänen kanssaan ainuttakaan omistani. Hyi minua. 😏

Tehän tiedätte, että minut on adoptoitu. Kuvan takana on päiväys "1.6.-70", joka lienee kuvan kehityspäivä. Jäin tuijottamaan, kuinka eriväriset ihot meillä tuon likan kanssa on. Minähän rusketun todella helposti ja nopeaa. "Syytän" siitä biologista isääni... Tulipa vaan mieleen.

Ulkona sataa ensimmäistä kertaa oikeaa lunta rännän sijaan. Äiti muistuttelee jokaisen puhelun aikana piposta, jonka haluaa minun hänelle tekevän. Nyt vain 'lyö tyhjää'. Mikä lanka? Mikä malli? Kuinka monta silmukkaa? Apua? Vanha rouva?

Toivotan rohkeutta päivääsi!

Jättämisen pelko

Se elää minussa aina. (pitkä postaus)

Sopiiko, että kerron vähän muustakin kuin kokkailusta, virkkaamisesta, Tallinnan reissuista tai kutomisesta? Kiitos.

*     *     *

Synnyin vuonna 1967 Lahdessa. Biologinen isäni, Luojan Kiitos, on jotain kaksitoista vuotta sitten kuulemma edesmennyt. Oli jo silloin ties monettako kertaa naimisissa, mutta ei koskaan biologisen äitini kanssa. Neljä kertaa kuulemma ehti avioon. Isän puolen sisaruksia taitaa olla paljon..? Biologinen äitini on ehtinyt avioon saman verran, mutta eivät koskaan keskenään. Biologinen äiti asuu Espanjassa ja laittaa synttärionnittelut (hah) messenger-viestillä ja vastaa äitienpäivä- sekä jouluntoivotusviesteihin "kiitos samoin".

Luulin, että se oli vitsi: että isä oli bussikuski ja äiti rahastaja. Että varikkoreissu venyi. Ei ollut vitsi.

Asuin nuoren äitini kanssa seitsemän neliön hellahuoneessa Launeella. Hän kuulemma jätti minut sinne alle yksivuotiaana usein itsekseni. Jossain vaiheessa lastensuojelu tuli ja pelasti minut. En puhunut kuulemma vuoteen. Olin jätetty.

Minut adoptoitiin Rovaniemelle, kun olin parin vuoden vanha. Pelko jättämisestä oli ja pysyi. Laskin öisin alleni melkein kouluikään saakka. Yhtenä yönä olin herännyt ja juossut keittiöön ihan paniikissa. Adoptioisäni juoksi yhtä paniikissa perässä, koska muisti, että siellä oli ikkuna auki. Asuimme kolmannessa kerroksessa.

Eräänä toisena aamuna isä oli käynyt ostamassa parvekkeelle kukat ja tarvitsi äitiä pitämään ovia auki. Minäpä heräsin sillä aikaa eikä ketään ollut missään. Paniikki. Jättämisen pelko.

Kai minä jossain vaiheessa aloin häpeämään sitä pelkoa ja herkkyyttäni. Aloin muuttamaan itseäni ja mihin se johti? Kuka minä oikein olen? Miksi minut aina jätetään ellen ehdi itse ensin?

Nyt, kun olemme olleet Tupon kanssa yhdessä yli yhdeksän vuotta, enemmän kuin olen koskaan ennen ollut kenenkään kanssa, niin pelkään edelleen. Mies tietää, että AINA PITÄÄ jättää lappu, jos lähtee jonnekin silloin, kun nukun. Pari kertaa on unohtunut ja paniikki on välittömästi läsnä. Se jättämisen pelko.

*     *     *

Kirjoitin tuon aamulla, kun oli vieläkin paha mieli eilisestä. On vähän edelleenkin. On asiota, joita minun on edelleen vaikea käsitellä ja tuo on yksi niistä. Onneksi on mm. Mamma (puhuttiin juuri 45 min. puhelimessa) ja Liskis, joille voin soittaa mihin aikaan vain apua saadakseni, KIITOS!!! 💕💕

*     *     *

Tulin siis eilen Omaan Kotiin. TAAS oli vaikea lähteä tänään ulos, vaikka aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Iltapäivällä kuitenkin terästäydyin. Hain kaupasta evästä ja menin lähimpään puistoon.

Viestitin yhdelle ystävätär M:lle, joka tuli kutsuttuna pian seurakseni. 💓

Oli mukava jutella. 💕

Ja oli kyllä lämmin! Onneksi en ollut kauempaa, sillä vitivalkoiset etureiteni imivät aurinkoa.

Kuinka ihanaa olikaan, että ystävätär M. ehdotti antavansa minulle savustettua lohifileetä!

Söin sitä Omassa Kotona jo leivän päällä, nam.

Tuppokin viestitteli...

Jos joskus on vaikeaa

ja mieltä oikein ahdistaa,

niin ajatuksista kirjoittaminen

saattaa sun oloasi parantaa.

Mieleni tekisi kertoa vaikka mistä.

Ajatuksista vaikkapa eilisistä.

Ei se välttämättä mieltäni helpota,

mutta ei se estä minua yrittämästä?

Jos jaksoit sä lukea tämän taas,

se mieltäni helpottaa tietää.

Jos vielä jaksasit kommentoidakin,

niin mielipiteesi koitan "sietää"..

😌

Kiitos, kun poikkesit!