Tissimankeli

Kuka yllättyi aiheesta?

Piti ottaa nokoset, koska meinasin jurputtaa parista asiasta siihen malliin, että olisi saattanut kaduttaa myöhemmin. Lienee hyvä näin. 😇

Palataan eiliseen "tissimankeliin". Onneksi tein, kuten aina, eli tutkin nettiä monesta suunnasta. Selvisi, että kohdepaikka sijaitsee Kampintorin laidalla, ja matkasin sinne bussilla sekä metrolla.

Tulin ulos samasta kohtaa, missä sijaitsee se hammaslääkäripaikka (vasemmalla), jossa taannoin kävin. 

Netti kertoi senkin, että kohdetalo on huputettu. Siksi se löytyi helposti.

Mietin, että olen pösilö, koska kulutin koko päivän jännittämiseen. Sitten tajusin, etten jännittänyt sitä 'mankelia', vaan liikkumista keskustaan. Ihmisiä, kulkuvälineitä, siirtymisiä. Liikun sen verran vähän, että keskusta ruuhka-aikaan on ahdistava paikka. Pääsin perille.

Näytti siltä, että olin ainoa, jolla oli paperinen kutsu mukana esitäytettynä. Ei siinä montaa kysymystä ollut, mutta yhteen jouduin laittamaan kysymysmerkin: "onko suvussasi esiintynyt rintasyöpää?". En tiedä. En ainakaan ole kuullut sellaisesta. Tämän jouduin selittämään kuvantajalle, että olen adoptoitu. Siksi.

Annettu aika oli 16:05 ja pääsin riisumaan yläosan paljaaksi viisi minuuttia myöhemmin. Kaulakorua ei tarvinnut ottaa pois. Homma hoitua vähillä puheilla, kivuttomasti ja nopsaa. Vaatteet päälle, kiitos ja hei! 💚

"Vanhan hyvään aikaan" eli ennen tätä maaliskuuta (se siltaremontti), olisin päässyt yhdellä ja samalla ratikalla päästä päähän. Nyt en, joten kävelin metroon, joka oli neljän ruuhkassa tupaten täynnä. Yhden istumapaikan vei valjaissa oleva harmaa kissa. En tohtinut ottaa kuvaa. 🐱

Jurputan kuitenkin, koska asia ahdistaa mieltäni (pahoittelen!). Se karaokeystävätär lainasi ensin 40 euroa. Sitten maksoin hänen laivareissunsa, mutta sen hän maksoi jo takaisin ennen reissua. Eilen hän pyysi ja sai kympin. Tänään Tallinnasta ostamani sätkätopan sekä -papereita. Lupasi maksaa huomenna. 👍

Sietääkin maksaa, sillä sai jo sitä tekemääni kaalilaatikkoakin. Sosiaalitoimisto á la Stansta lopettaa toimintansa, jotta pärjäisi itse. Murr. Ymmärränhän minä, kuinka tärkeitä auttavat ystävät tiukan paikan tullen ovat, mutta silti. Rajansa...

Koti on nyt järjestelty niin, että kunhan ehdin huomenna alta pois, niin hyvä. Tulee joku/jotkut vaihtamaan kylppäriin rättipattereiden tiivisteet, enkä haluaisi olla paikalla. Pakenen siivousreissulle.

Oliko teidän torstaissa toimintaa?

Litukka ja kylä ja viemiset

Sain torstaina kyydin Lidl'iin.

Koska kyyti odotti pihalla, niin piti tehdä ostokset reippaaseen tahtiin. Olen menossa äidin serkun (äidin isän veljen tytär?) sekä miehensä (häntä en ole tavannut ainakaan 40 vuoteen) luo kylään ja sinnehän ei mennä ilman viemisiä. 😉 

On minulla isävainaan tekemä rukinlapa, jonka vien. 💛

Itselläni on vastaavan lisäksi isän tekemät seinäkello ja avainkaappi.

Mutta palataanpa Litukkaan. Aion tehdä viemiseksi suolaisen piirakan, jota varten ostin valmiin piirakkataikinan.

Ajatus oli käyttää pakkasessa olevat kantarellit, mutta niitä on tosi vähän. Ostin sitten herkkusieniä samaan tarkoitukseen.

Kysyin jo aiemmin, että mitä ei saa laittaa. Kaikki muu kuulemma käy paitsi paprika, jota niin mieluusti laittaisin. Laitan sienten lisäksi pekonia antamaan makua.

Ajattelin kokeilla ensimmäistä kertaa maustaa kermaviilin savuporotuorejuustolla. Olettaisin siitä tulevan hyvää?

Ja kuorrutus Mozzarellalla.

Jätän tämän nyt tähän ja palaan, kun olen tehnyt piirakan. Oletan, että se on parempi tehdä tänään (pe), kun vien sen huomenna lauantaina.

*     *     *

Pakkasin nämä mukaan ja minut noudetaan ihan huomisen kohteen viereen. Pääsen saunaan!

Palataan...

*     *    *

Minut haettiin ja tein piirakkaa ennen saunaa. Paistoin sipulinvarsia sekä purjoa. Kuvassa vain jälkimmäiset.

Pilkoin sienet.

Paistoin pekonin kera kaikkia.

Eihän näistä voi tulla kuin hyvää?

Itse en juurikaan pidä tomaateista, mutta...

Soosista tuli suolaista, mutta todella hyvää! Piirakkaa kehuttiin...

Oli hankalaa löytää perille, mutta löysin kuitenkin. Kuten arvasin, niin minun 'pikkuserkkukin' (heidän tyttärensä) oli paikalla. Tiedättekö, että on haastavaa olla adoptoitu? Tämä pariskunta oli ollut äidin mukana katsomassa minua Launeen lastenkodissa "Lahessa" ennen muuttoa Rovaniemelle. Ennen adoptiota. Tutustuivat minuun ennen minua? 

Mies on taidemaalari - sain taidepläjäyksen sekä itselleni taulun. Sain valita kahdesta ja valitsin tämän, koska minulla on kolme tatuoitua perhosta.

Tätähän ei ole maalattu, mutta matkakohde liittyy vanhempiini. Ai, kun herkistää...

Kiitos seurastasi!

Ollut vähän hankala päivä...

Toinen pääsiäispäivä vaihtuu keskiyöllä arkeen.

Siitä on tasan kuusi vuotta, kun isäni kuoli. Isä vai isäni? Kyllä hän oli minulle se ainoa isä, jonka läsnä vietin lapsuuden, nuoruuteni ja lukuisia, lukuisia kertoja aikuisenakin, mutta silti tuntuu, etten tuntenut häntä juurikaan. LuottoMies kuitenkin! 👌

Jonka petin pahasti käyttäessäni huumeita ja joutuessani vankilaan, mutta Pojastani hän tykkäsi PALJON (kyllä minustakin, tiedän!). Pojalleni mies 'tarjosi parastaan' hänen ollessa pieni ja nuori. Poika pääsi Rovaniemelle hiihtolomillaan nauttimaan lumesta/lautailemaan, ja pari muutakin kertaa per lukuisat vuodet kokemaan isovanhempiensa rakkautta sekä huolenpitoa. 💕

Tasan kuusi vuotta sitten, tähän aikaan yöstä, olimme Poikani kanssa autossa matkalla jossain välillä Helsinki-Rovaniemi. Nythän se itku tuli, kun kävin lukemassa postaukseni sieltä kuuden vuoden takaa. 😢 Ja vähän tyhjä olo.

Sain viimeksi Rovaniemellä käydessäni (adoptio-) isäni armeijakuvan. Kaunis mies, eikö? Äiti oli sanonut tavattuaan rumaksi, mutta meni miehen kanssa naimisiin ja pysyi siinä liitossa yli viisikymmentä vuotta. Hyvä mies (ja hyvä nainen)! 💓 Otin tämän kuvan kuvasta silloin, enkä ole ottanut sitä vielä laatikosta, saati asettanut mihinkään. Voi isä.

Tässä muistellessani etsin postauksen helmikuulta 2016. Jotenkin jo silloin aavistin sen jäävän viimeiseksi, jolloin tapasimme. Hämäläinen mies ei paljoa puhunut, mutta tunsin, kuinka hän arvosti läsnäoloani. Ihan sama, jos olisin koittanut haastatella - äänettömyyden taso olisi ollut sama. Halaus tehtiin - joita meillä ei oikein harrastettu... 💗

Sitten äiti. Totta helvetissä tämä päivämäärä oli hänelle vaikea, kun itse menin sen muistuttamaan, hemmetti! Pitikö? Puhuttiin puhelimessa kolmen aikaan iltapäivällä, jolloin äiti oli sanonut "päästä irti, lähde vaan, hyvää matkaa", pitänyt kädestä kiinni ja laulanut. ♫♪ Isäkin oli hyvä laulamaan!

Äiti menetti koronan myötä vähäisenkin ruokahalun. Kaksi lusikallista mämmiä, ei enempää. Verenpaineet pomppas pitkästä aikaa yli kahteensataan. Jaksaisipa 90-vuotispäivään ja siihen, että pääsen paikalle!!!! Kertoi, että ajatteli jo luovuttavansa, mutta älä vielä! Älä vielä! 😢

"Jos menet pois, mitä minulle jää.." ♪♫♪♪

Huohh, onpas ahdistava olo. Eilinen bingo meni ihan ok, vaikka väsytti. Paikalle saapui pari naista, jotka kävivät "aina silloin ennen". Koska ystävätär H. jatkoi karaokella, niin nämä naiset eivät päästäneet minua pois ennen, kun olin laulanut muutaman kappaleen. Oli kiva tavata.

Keittiössä on kamalan kokoinen tiskiröykkiö, jääkaapissa pian pelastettavia ruokia, suihku suositeltavaa jne. Jospa alkaneena päivänä? Jostain pitäisi saada kaivettua energiaa. Auttaisiko "kunnon" yöunet..? Peukkuja? 👍

Pääsiäisen jälkeistä arkea ja vapun odotusta!

TotuudenTorvi

Huokaus.

Omahyväinen paska. Kolahti sen verran, että aloin miettimään elämääni. Elettyä sellaista. On ihania Ystäviä, jotka tietävät enemmän, mutta myös teitä, jotka ette vielä tiedä. Pitäisi olla jo nukkumassa, mutta en malta. 

Synnyin vuonna 1967 ja "juhlin" syntymäpäivääni huomenna. Kai se oli joku merkki, että satuin syntymään Aslakin päivänä Lahdessa, kun minut adoptoitiin Rovaniemelle? Lappiin.

Turpa auki pienestä pitäen? Painoin kuulemma alle kolme kiloa. Kulkenee suvussa, koska oma Poikani painoi tasan 1500 grammaa... (sain nämä kuvat 17-vuotiaana)

Tämä pulleaposkinen likka sai hyvän lapsuuden. Adoptiovanhemmat ihan parhaasta päästä! 💕

Biologisen äidin sisko (elossa ja yhteyksissä) sekä veli (edesmennyt Tupon kaima) olisivat halunneet minut, mutta eivät saaneet. Kuvassa biologiset isovanhemmat, joista naisen ehdin tapaamaan. Ei olisi sitäkään kannattanut, kuten ei biologista isäänikään! 😡

Äpärä. Sehän minä olin. Biologinen isänikin on kuulemma kuollut neljännen avioliiton aikaan yli kymmenen vuotta sitten. Minä en ole niistä liitoista yhdestäkään...

Mikä totuudentorvi olenkaan? Ehkä voisin alkaa purkamaan "alusta" huume- ja vankilahistoriaani, ettei kukaan kutsuisi minua omahyväiseksi? Rovaniemeläinen kutsuisi itseään nyt nimellä 'höhlä'. Piti nyt tämäkin kirjoittaa ja julkaista? Juu.😢

Ai niin joo, Sartsahan haastoi kertomaan lapsuudesta. Olkoon tämä vaikka alku siihen? Jatkan myöhemmin, jos sopii, sillä nyt kannattaisi mennä nukkumaan (klo.00:30) Himputti ja vielä suihkuunkin pitää mennä aamulla ennen TÖIHIN menoa, arghh.

HYVÄÄ yötä.

16. luukku, mahdollisuus

On viikko aatonaattoon...

Tänään on ollut koko päivän pimeää ja sateista. Oikein jouluista? Ei ole. Ja nyt kannattaa napata mukillinen kahvia tai glögiä seuraksi, sillä tulossa on pitkän pitkä postaus...☕️

"Epätavalliset perhetilanteet

ovat Jumalan päätoimialaa."

Itselläni tuli tästä mieleen TAAS lapsuus - kuten näemmä usein ennen joulua. Minut adoptoitiin 60-luvun lopulla Rovaniemelle taloon, jossa oli yhdeksäntoista asuntoa. Huom. OMISTUSasuntoa. Melkein jokaisessa kodissa oli vähintään kaksi lasta ja hyvin harvoissa vain yksi. Varsinkaan adoptoitu. Mahtoi se aika olla vanhemmilleni haastavaa! 💕

Samalla kadulla oli(on) kolme kerrostaloa rinnakkain; kaksi 'aravaa' ja yksi vuokratalo. Jälkimmäisessä oli kirjavaa porukkaa sen ajan mittapuulla. Meidän talossa oli yksi tyttö (jonka tapasin viimeisimmällä Rovaniemen reissulla), joka asui isänsä ja äitipuolensa kanssa. Naapuritalossa yhden kaverini ja isosiskonsa kasvatti yksinhuoltajaäiti. Parhaalla ystävälläni oli kolme kappaletta kymmenen vuotta vanhempia veljiä, joilla oli sama isä, mutta hänellä itsellään omat isä ja äiti.

Näin ajat muuttuu. Nyt lienee harvinaisempia vanhan ajan ydinperheet.

Ja nyt palaan eiliseen. Kävelin aamulla töihin uuden asuinalueen poikki. Ei ollut lunta, mutta asfaltoidut jalkakäytävät olivat valkoiset ja liukkaat.

Alue on varsin uusi ja joka talossa on "akvaarioparvekkeet". Voi sitä jouluvalojen määrää! Matka töihin on piiitkä ja suora.

Eräs työkaveritar S. oli puhunut syksystä saakka, että "meidän pitää mennä joskus kimpassa syömään". Kun tämä toinen kolmen kuukauden jaksoni varmistui, niin ehdotin joululounasta. Eilen oli Sen Aika. Tässä menu:

Työaikamme päättyi samaan aikaan ja suuntasimme läheiseen lounasravintolaan. S. tarjosi (maksoi normilounaan hinnan 10€ eli ei ollenkaan paha!) minulle ruoat joululahjaksi, kiitos!

Kyllähän minä sen osasin ennustaa, että "joudun" avustajan rooliin. S. kulkee rollaattorin kera eikä voi irroittaa molempia käsiä yhtäaikaa apuvälineestä. Minulta se auttaminen luonnistaa ja niin me menimme yhdessä linjastolle.

Minä lappasin toiveiden mukaan lautaselle kylmiä ruokia ja vein ne pöytään. Hain aterimet, servetit sekä lasilliset HYVÄÄ kotikaljaa.

Hetken mielijohteesta kipaisin kassalle ja kysyin olisiko sitä kotikaljaa mahdollista ostaa mukaan. Kassahenkilö oli varsin hämmentynyt, mutta lopputulema oli se, että saan huomenna noutaa kaksi kertaa puolitoista litraa á kolme euroa. Toisen piti mennä S:lle, mutta hän ei pääsekään huomenna töihin. Kyllä minä ne kolme litraa käyn lunastamassa ja varmasti nautin niistä! 😋

Erikoismaininnat lounaalla ansaitsevat ainakin sienisalaatti, täytetyt kananmunan puolikkaat, maksapasteija ja lohi. Kinkku oli hyvää ja sinappi vahvaa.

Jälkiruoaksi S. otti MUKA jouluisia juustoja; sini- ja valkohomejuustoa pipareilla. Minä hain meille glögit.

S. söi joulutortun...

Ja minä (huomio, Vanha rouva!) palan kakkua..!

Ostin vielä itse yhden joululounaan mukaan, jonka pakkasin rasiaan. Kiitin S:ää hyvästä lounaasta ja kävelin rasiaa kantaen TheBaariin, jossa tapasin Tupon sekä sukkien saajan. Miehet jakoivat kristillisesti ruoan. Tykkäsivät kovasti!

Tuppo tarjosi glögit. 😋

Vielä olisi kerrottavaa, mutta nyt kutsuu sänky. Enköhän minä aamukahvia juodessani jatka luukkuun seitsemäntoista...

Hyvää yötä!

4. luukku, rohkeus

Nyt piti oikein miettiä...

Pääsin avaamaan kalenterin neljännen luukun. Pakko myöntää, että samalla, kun odotan päivän teemaa, niin jännitän löytyykö siihen liittyen itseltäni ajatusta.

Oho, kuvan lataamis...mitä-ne-nyt-on... "choose" ym. -nappulat ovat tänään englanniksi!? Mikäpä se siinä, kun kuitenkin toimivat. Itse nettiyhteys on tänään näemmä hidas ja kiukutteleva.

Tajusin vasta eilen, että kalenterini on alkanut jo marraskuun puolella kahdella luukulla. Mietin illalla mitä niille tekisin. Yksi ajatus oli se, että jos jollekin päivälle osuu niin vaikea aihe, etten pysty osaltani sitä käsittelemään, niin voisin pitää ne aiemmat ns. vaihtoehtoluukkuina. Avattuani ko. luukut tajusin, ettei se onnistu. 😆

29.11. HOOSIANNA. "Tärkeimmät matkat vaativat rohkeutta - ja aasin". Tämän päivän aihe on rohkeus.

30.11. VAPAUS. "Joulu tulee vaikka kodin sijasta laittaisi pitkäkseen". Sivusin jo aihetta edellisen luukun kohdalla.

"Rohkeus ehtii perille

ennen viisautta."

Tuota piti oikein miettiä, mutta käydessäni äsken tupakalla, tuli mieleeni eräs ajatus aiheesta, joka voisi sopia tähän. Aiheesta kirjoittaminen kyllä sinänsä jo vaatii itseltäni rohkeutta, joten sitä tähän suotakoon. 😌

Vaati aikoinaan rohkeutta tehdä päätös alkaa myymään huumeita. Käytin monesti vertausta, että "monille tarjotaan avainta, mutta harva on se, joka sitä avainta osaa käyttää eikä kadota sitä". Tottakai tiesin vaaratekijät ja sen mihin homma todennäköisesti johtaisi, kuten se tekikin. En minä suinpäin hommaan ryhtynyt, vaan asiaa vakavasti harkittuani. Ehkä siksikin oli sitten myöhemmin rohkeutta seisoa tekojensa takana ja ottaa vastuu tekemisistään.

Minulle luotettiin täysin velaksi kaksi kertaa x-määrä. Seuraavalla tapaamisella maksoin toisen pois käteisellä ja kolmannella tapaamisella käytiin jo täysin käteiskauppaa. Osasin hoitaa homman hyvin. Oli rohkeutta astua omilla saappailla aikalailla miesten maailmaan. Mitä varmuuteen tulee, niin aika harvasta asiasta oli silloin varmuutta.Oli luotettava muutamaan ihmiseen ja omaan tekemiseen. Olihan se samalla tyhmänrohkeaa, mutta tehty mikä tehty. Ja seuraukset kärsitty. Se siitä.

Ja sitten muihin aiheisiin. Nenän päälle ilmestyi eilen vuosien tauon jälkeen herpes, perhana. Eihän sitä kukaan näkisi maskin takaa, jos vaikka saisinkin mennä ulos. En saa, mutta näköhaittaa harmillisempaa on se, miltä rakkulat tuntuu. Kihelmöi.

Tupon äidin veli, Tupon kummisetä, menehtyi toissailtana, R.I.P. Kuinka paljon harmittaakaan, kun en voi mennä halaamaan miestäni!!! 😢

Muistanette, kun kerroin Ullasta ja Anna-Liisasta. Jostain kumman syystä satuin eilen törmäämään neljään irrallaan olevaan valokuvaan, joiden olemassaoloa en muistanut ollenkaan. Tässä niistä ensimmäinen:

Saanko esitellä: Anna-Liisa sylissään Ulla sekä Stansta kolme vee sylissään Teppo. Poikanukke, joka jatkoi matkaansa poikien tapaan joskus ja jonnekin. Ei tarkempaa tietoa hänen sijainnistaan. "Suupielet alaspäin", kommentoi Tuppo, kun lähetin hänelle kuvan kuvasta. En tiedä, onko suupielessäni mustikkasoppaa vai mitä. Oikeasti kuvassa istuu vieressäni joku tyttö, jota en muista. Äiti epäili, että kyseessä oli hänen työkaverinsa tytär.

En näemmä halunnut jakaa hänen kanssaan ainuttakaan omistani. Hyi minua. 😏

Tehän tiedätte, että minut on adoptoitu. Kuvan takana on päiväys "1.6.-70", joka lienee kuvan kehityspäivä. Jäin tuijottamaan, kuinka eriväriset ihot meillä tuon likan kanssa on. Minähän rusketun todella helposti ja nopeaa. "Syytän" siitä biologista isääni... Tulipa vaan mieleen.

Ulkona sataa ensimmäistä kertaa oikeaa lunta rännän sijaan. Äiti muistuttelee jokaisen puhelun aikana piposta, jonka haluaa minun hänelle tekevän. Nyt vain 'lyö tyhjää'. Mikä lanka? Mikä malli? Kuinka monta silmukkaa? Apua? Vanha rouva?

Toivotan rohkeutta päivääsi!

Jättämisen pelko

Se elää minussa aina. (pitkä postaus)

Sopiiko, että kerron vähän muustakin kuin kokkailusta, virkkaamisesta, Tallinnan reissuista tai kutomisesta? Kiitos.

*     *     *

Synnyin vuonna 1967 Lahdessa. Biologinen isäni, Luojan Kiitos, on jotain kaksitoista vuotta sitten kuulemma edesmennyt. Oli jo silloin ties monettako kertaa naimisissa, mutta ei koskaan biologisen äitini kanssa. Neljä kertaa kuulemma ehti avioon. Isän puolen sisaruksia taitaa olla paljon..? Biologinen äitini on ehtinyt avioon saman verran, mutta eivät koskaan keskenään. Biologinen äiti asuu Espanjassa ja laittaa synttärionnittelut (hah) messenger-viestillä ja vastaa äitienpäivä- sekä jouluntoivotusviesteihin "kiitos samoin".

Luulin, että se oli vitsi: että isä oli bussikuski ja äiti rahastaja. Että varikkoreissu venyi. Ei ollut vitsi.

Asuin nuoren äitini kanssa seitsemän neliön hellahuoneessa Launeella. Hän kuulemma jätti minut sinne alle yksivuotiaana usein itsekseni. Jossain vaiheessa lastensuojelu tuli ja pelasti minut. En puhunut kuulemma vuoteen. Olin jätetty.

Minut adoptoitiin Rovaniemelle, kun olin parin vuoden vanha. Pelko jättämisestä oli ja pysyi. Laskin öisin alleni melkein kouluikään saakka. Yhtenä yönä olin herännyt ja juossut keittiöön ihan paniikissa. Adoptioisäni juoksi yhtä paniikissa perässä, koska muisti, että siellä oli ikkuna auki. Asuimme kolmannessa kerroksessa.

Eräänä toisena aamuna isä oli käynyt ostamassa parvekkeelle kukat ja tarvitsi äitiä pitämään ovia auki. Minäpä heräsin sillä aikaa eikä ketään ollut missään. Paniikki. Jättämisen pelko.

Kai minä jossain vaiheessa aloin häpeämään sitä pelkoa ja herkkyyttäni. Aloin muuttamaan itseäni ja mihin se johti? Kuka minä oikein olen? Miksi minut aina jätetään ellen ehdi itse ensin?

Nyt, kun olemme olleet Tupon kanssa yhdessä yli yhdeksän vuotta, enemmän kuin olen koskaan ennen ollut kenenkään kanssa, niin pelkään edelleen. Mies tietää, että AINA PITÄÄ jättää lappu, jos lähtee jonnekin silloin, kun nukun. Pari kertaa on unohtunut ja paniikki on välittömästi läsnä. Se jättämisen pelko.

*     *     *

Kirjoitin tuon aamulla, kun oli vieläkin paha mieli eilisestä. On vähän edelleenkin. On asiota, joita minun on edelleen vaikea käsitellä ja tuo on yksi niistä. Onneksi on mm. Mamma (puhuttiin juuri 45 min. puhelimessa) ja Liskis, joille voin soittaa mihin aikaan vain apua saadakseni, KIITOS!!! 💕💕

*     *     *

Tulin siis eilen Omaan Kotiin. TAAS oli vaikea lähteä tänään ulos, vaikka aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Iltapäivällä kuitenkin terästäydyin. Hain kaupasta evästä ja menin lähimpään puistoon.

Viestitin yhdelle ystävätär M:lle, joka tuli kutsuttuna pian seurakseni. 💓

Oli mukava jutella. 💕

Ja oli kyllä lämmin! Onneksi en ollut kauempaa, sillä vitivalkoiset etureiteni imivät aurinkoa.

Kuinka ihanaa olikaan, että ystävätär M. ehdotti antavansa minulle savustettua lohifileetä!

Söin sitä Omassa Kotona jo leivän päällä, nam.

Tuppokin viestitteli...

Jos joskus on vaikeaa

ja mieltä oikein ahdistaa,

niin ajatuksista kirjoittaminen

saattaa sun oloasi parantaa.

Mieleni tekisi kertoa vaikka mistä.

Ajatuksista vaikkapa eilisistä.

Ei se välttämättä mieltäni helpota,

mutta ei se estä minua yrittämästä?

Jos jaksoit sä lukea tämän taas,

se mieltäni helpottaa tietää.

Jos vielä jaksasit kommentoidakin,

niin mielipiteesi koitan "sietää"..

😌

Kiitos, kun poikkesit!